Mikä saa minut aina hymyilemään?

Poimintoja aiheesta Lääkärivitsit

Terveyskeskuksen päivystykseen saapui potilas, joka oli ollut ensimmäistä kertaa kalastamassa.
- Hän oli jäänyt heti koukkuun.

- 44-vuotias aiemmin varsin terve keittiö Koskelan sairaalasta.

- Eilen ei muista syöneensä mitään sopivaa.

- Aamulla huulet lähteneet laskeutumaan.

- Tupakoinut noin 7 savuketta 15 vuoden aikana.

- Tulosyy: Virtsan haju hengityksessä, pää tuntuu tohelolta.

Vihtori oli hoidettavana psykiatrisessa hoitolaitoksessa.

Yöhoitaja piipahti hänen huoneessaan ja totesi, että Vihtori oli kiinnittänyt peltisen pesuvadin seinälle roikkumaan, pohjapuoli huoneeseen päin.

Kun potilas näytti olevan hereillä, yöhoitaja kysäisi:
- No minkäs vuoksi Vihtori on kiinnittänyt pesuvadin seinälle roikkumaan?

- Se on minun seinäkelloni, kun muutakaan ajannäyttäjää ei minulla ole.

- Vai niin... No, osaakos hän nyt sitten sanoa, paljonko kello on tällä hetkellä?

Vihtori otti yöastian ja pamautti sillä vatia niin että seinä tärisi. Naapurihuoneesta kuului huuto:

- Jumalauta! Kello on puoli kaksi yöllä ja taas se hullu hakkaa seinään!

Miehet keskustelivat niitä näitä.

- Vaimoni sairastaa neurasteniaa, hypotermiaa, hysteriaa ja dysenteriaa.
- Mistä hän kaikki nuo taudit on saanut?
- Lääkärikirjasta.

Mielisairaalaan tuotiin potilas, joka kuvitteli olevansa Hitler. Hoitohenkilökunta mietti, mihin uusi potilas sijoitetaan.

Lääkäri oivalsi:
- No mutta hei. Meillähän on jo entuudestaan yksi potilas, joka myös kuvittelee olevansa Adolf Hitler. Laitetaan tämä uusi potilas samaan huoneeseen hänen kanssa.

Ja niin tehtiin.
Kuukauden kuluttua tuo potilas otettiin kuultavaksi.

Lääkäri kysyi:
- No, miten on mennyt, oletteko viihtyneet täällä?

Potilas:
- Kiitos, ihan hyvin.

Lääkäri:
- Entä kuvitteletko yhä olevamme Adolf Hitler?

Potilas:
- Ei, en. En minä ole Adolf Hitler. Minä olen Eva Braun.

Pariskunta vietti jo 25-vuotis hopeahäitään ja perhettä oli siunaantunut jo vaimon mielestä ihan tarpeeksi.

Miehelle oli kuitenkin lastentekotapa kovinkin mieleistä puuhaa ja hän mietti vaimonsa kanssa, miten likimain jokavuotinen lasten tuleminen saataisiin kuitenkin loppumaan.

Mies suostui siihen, että munaskoista katkaistaisiin johtimet, niin olisi varmaa, ettei lisää nälkäisiä suita tulisi enää ruokittavaksi.

Sitten lääkärin vastaanotolla mies tutisi pelosta, vaikka tohtori sanoi sen olevan varsin kivuton toimenpide.

Lääkäri kysyi mieheltä vielä kerran:
- Oletteko nyt varmasti miettinyt vaimonne kanssa tätä toimenpidettä, koska vaikka potenssi jää, niin siitoskyky menee kuitenkin lopullisesti.

Mies vastasi:
- Ei me osattu vaimon kanssa ratkaista asiaa, vaan annettiin lasten äänestää.

Lääkäri kysyi:
- Kuinka kävi?

Mies:
- 11 puolesta ja 6 vastaan.

Nainen soittaa psykiatrille:
- Mieheni luulee olevansa ufo!

Psykiatri:
- No varataanpa aika. Huomenna kahdeltatoista?

Nainen:
- Sopii hyvin. Mihin hän voi laskeutua?

Ambulanssi kaahasi sireeni ja vilkkuvalot päällä hakemaan potilaan kotoaan.

Matkalla potilas kysyi kivuissaan:
- Viettekö minut sairaalaan?

Ensihoitaja vastasi:
- Ei, vaan keskustelupalstan kommenttiosastolle, koska siellä ne todelliset asiantuntijat ovat.

Mies meni psykiatrille ja valitti että kun häntä niin pelottaa.

Psykiatri:
- No mikä pelottaa?

Mies:
- Pelkään, että kana syö minut.

Psykiatri:
- Eihän toki, miksi niin luulet?

Mies:
- No koska minä olen siemen niin kana voi syödä minut ja pelkään kauheasti koko ajan.

Psykiatri:
- Et sinä ole siemen vaan ihminen, joten sinulla ei ole mitään pelättävää. Kas tässä kotiharjoituksia, tee nämä ja tule viikon päästä uudestaan käymään.

Mies tuli viikon päästä sitten uudestaan ja kertoi, että harjoitusten avulla hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hän on ihminen eikä siemen. Mutta silti hän jatkuvasti pelkäsi, että kyllä se kana hänet vielä popsii poskeensa.

Psykiatri ihmetteli että miksi mies vieläkin pelkäsi.

Mies:
- No vaikka minä olenkin ymmärtänyt, etten ole siemen vaan ihminen, niin mistä se kana sen tietäisi?!

Perheenäiti soitti gynekologin ajanvaraukseen. Peruutusaika oli jo tunnin päästä ja hän otti sen, vaikka se tiesikin melkoista kiirettä.

Onneksi lapset olivat jo lähteneet kouluihinsa. Silti aikaa oli niukalti, sillä matkakin kesti lähes puoli tuntia.

Kaikilla naisillahan on vastaavassa tilanteessa tapana kiinnittää hygienia-asioihin vähän tavallista enemmän huomiota, ja niinpä hänkin riisuutui, kipaisi kylpyhuoneeseen ja kasteli altaan reunalta löytämänsä pesukintaan ja pesaisi kiireesti alapäänsä varmistaakseen olevansa jotakuinkin näyttökunnossa.

Hän viskasi kintaan pyykkikoppaan, etsi kaapista siistit vaatteet, puki ja meikkasi, kiiruhti matkaan ja ehtikin nipin napin vastaanotolle sovittuun aikaan.

Kun hänet kutsuttiin sisään, hän tottuneesti riisui alaruumiinsa paljaaksi asettui tutkimuspöydälle ja kuvitteli olevansa etelän aurinkorannalla tuhansien kilometrien päässä. Hieman hän hämmästyi kuultuaan tohtorin repliikin:

- Voi hyvänen aika! Sitä on nähty vaivaa oikein enemmänkin, vai kuinka?

Nainen ei vastannut mitään, ja kotimatkalla asia jo unohtui. Perillä päivä jatkui normaalipuuhissa, siivotessa ja ruokaa kokatessa.

Pian nuorin tytär, 6-vuotias esikoululainen, palasi kotiin ja alkoi leikkiä huoneessaan. Kohta kylpyhuoneesta kuitenkin kuului huuto:

- Äiti, missä mun pesukinnas on!?

Äiti vastasi:
- Ota puhdas kaapista.

Lapsi:
- Ei! Mä tarviin sen, joka oli tässä altaan reunalla. Siinä on kaikki mun kimalteet ja hileet säästössä.