Pikku-Kallen neuvo

Poimintoja aiheesta Pikku-Kalle vitsit

Koulussa oli terveystietoa ja opettaja kyseli oppilailta mitä lääkkeitä nämä tietävät.

Pikku-Liisa viittasi ja selitti:
- Mummi käyttää nitroja, jos ottaa sydämeen.

Pikku-Risto viittasi ja selitti:
- Voi ottaa aspiriinia jos on pää kipeä.

Opettaja totesi:
- Oikein hyvä! Entäs sinä Kalle?

Pikku-Kalle selitti:
- Viagraa käytetään ripuliin.

Opettaja kauhistui ja tivasi Kallelta:
- Mistä olet moista kuullut!?

Kalle:
- No kun viime yönä kuulin kun äiti sanoi isälle, että tässä on nyt taas tunti yritetty ja tota paskaa ei saa kovaksi sitten millään, joten hanki nyt sitä Viagraa!

Setä:
- Sedän kirje pitäisi viedä postilaatikkoon, viititkö Kalle viedä sen?

Pikku-Kalle:
- Ok, se sopii.

Setä:
- Mutta tiedätkö, mikä ero on postilaatikolla ja norsun perseellä?

Pikku-Kalle:
- En taida tietää?!

Setä: 
- Taitaakin olla parasta, että vien itse kirjeen laatikkoon...

Tunnilla keskusteltiin tulevaisuudesta.

Opettaja kysyi:
- Mitäs sinä Pikku-Kalle aiot tehdä, kun kasvat yhtä isoksi kuin opettaja?

Pikku-Kalle vastasi:
- Aloitan laihdutuskuurin.

Isä kuuli, kun Pikku-Kalle luki iltarukouksen ja lopuksi vielä pyysi:
- Siunaa mummoa ja ota vaari vastaan!

Seuraavana päivänä vaari kuoli.
Isä ihmetteli, mistä poika tiesi kuolemasta jo edellisiltana rukousta lukiessaan.

Kului päiviä ja asia ehti unohtua jo isältäkin, kunnes hän kuuli Kallen sanovan iltarukouksensa päätteeksi:
- Siunaa äitiä ja ota isä vastaan!

Nyt isä pelästyi eikä uskaltanut nukahtaakaan seuraavana yönä.
Aamulla hän käveli väsyneenä töihin, auton jätti kotiin kaiken varalta.
Hän varoi autoja, hän käveli seinän vieriä pitkin ja pelkäsi, että joku ampuu hänet.
Hän istui koko päivän toimistohuoneessaan ovi lukittuna eikä käynyt missään edes ruokatunnilla. Töiden jälkeen isä käveli kotiin samoin kuin aamulla, varovasti, ympärilleen pälyillen.

Kotona hän totesi äidille:
- Voi että oli rankka päivä tänään töissä!

Äiti huokaisi:
- Rankkaa se on ollut kotonakin, postinkantaja kuoli tuohon portaisiin.

Pikku-Kallella oli äidinkielen tunti. Opettaja kysyi mikä on adjektiivi.

Pikku-Kalle nosti reippaasti kätensä ja huusi riemastuneena:
- Se on kun minusta kasvaa Iso-Kalle, pitkä parta ja isot munat.

Pikku-Kalle vietiin ensimmäistä kertaa kirkkoon.
Kun pappi saapui alttarille mustassa asussaan, Kalle nousi ylös ja huusi lujaa:
- Katso, äiti! Lepakkomies!

Pikku-Kalle eksyi metsään pahemman kerran. Eikä ollut puhelimessa yhtään kenttää.

Hän otti repusta pelikortit ja alkoi kannon päällä pelaamaan pasianssia.

Ja heti oli selän takana kolme neuvojaa.

Pikku-Kalle seisoi kylätien varrella. Vanha setä ilmestyi paikalle polkupyörällä ja pysähtyi.

- Paljonko kello on, poikaseni?
- Kaksitoista.
- Vai niin, minä kun luulin, että se olisi ollut jo enemmän.
- Ei se täällä päin ole koskaan sen enempää, sillä sen jälkeen aloitetaan taas ykkösestä.

Pikku-Kalle huusi naama punaisena:
- En varmasti syö aamulla kaulapuuroa, en varmasti.

Äiti sanoi:
- Mitä Kalle sitten söisi?

Pikku-Kalle:
- Isi kertoi naapurin sedälle, että miten ihana oli imeä naapurin emäntää. Minäkin haluaisin sitä herkkua imeä.

Pikku Kallen opettaja kutsui Kallen isän luokseen vanhempainiltaan.
– Teidän poikanne on luntannut, opettaja sanoi
– Mistä sinä muka sen tiedät, Kallen isä ärähti
– No kun Kallella ja Liisalla oli täysin samat vastaukset
– Se Liisa siinä on luntannut!
– Ei ole mahdollista
– Kuinka niin?
– Kun Liisalla luki että en tiedä niin Kallella luki en minäkään