Anopin ihannepaino

Poimintoja aiheesta Anoppivitsit

-Kauanko anoppi kerää vielä mansikoita? kysyi Esa.
-Pari tuntia, vastasi Jaana.
-Hyvä! Sitten ei tarvitse laittaa linnunpelätintä..

Anoppi väitti paniikissa, että häntä on viime aikoina seurattu.

Sanoimme että hän on vaan hieman vainoharhainen ja esitimme väitteemme tueksi kattavat videotodisteet viimeiseltä kahdelta viikolta.

Videoissa oli kuvattu anoppia kaikkialla missä hän oli liikkunut tai viettänyt aikaansa, ja niistä huomasi ettei häntä kukaan ollut seurannut. 

Yliajon uhri oli juuri pääsemässä jaloilleen, kun poliisimies juoksi auttamaan.
– Anoppini yritti ajaa ylitseni! tärisevä mies selitti poliisille.
– Auto töytäisi teitä takaapäin, poliisi sanoi.
– Kuinka te voitte tietää, että se oli anoppinne?
– Tunnistin naurun!

Miten anoppia tulee kohdella?
– Kuin kallista ruusua. Häntä tulee säilyttää pimeässä, kylmässä ja kosteassa kellarissa kaulaansa myöten kylmään veteen upotettuna.

- Jos olisin tienny millasen miniän saan en olisi tehny lapsia koskaan.
Sano anoppi kun yritti saada miniää hereille puolelta päivin.

Mies näki kadulla merkillisen hautajaissaattueen. Siihen kuului ruumisarkku, mustiin pukeutunut mies joka piteli ketjussa valtavaa susikoiraa sekä miehen jäljessä astelevat parikymmentä muuta miestä.

- Anteeksi, ihmettelijä ei voinut olla kysymättä. - Mitä on tapahtunut?
- Anoppini on kuollut.
- Mites se tapahtui?
- Koirani repi hänet kappaleiksi.

Mies mietti hetken ja kysyi ääntään alentaen:
- Voisinko saada koiraanne lainaksi?
- Totta kai, surupukuinen vastasi. - Menkää vain jonon päähän.

Mies lähti merille hukuttaakseen murheensa.
- Viikon kuluttua anoppi ajautui rantaan.

Mitä heitetään hukkuvalle anopille?
– Iso kivi.

Miksi anopille ei kerrota vitsejä?
– Koska nauru pidentää ikää.

Metsästäjä lähti Safarille vaimonsa ja anoppinsa kanssa. Eräänä iltana syvällä viidakossa rouva heräsi huomaten anopin kadonneen. Rynnäten miehensä luo hän vaati, että he molemmat yrittävät löytää hänen äitinsä. Metsästäjä otti kiväärinsä, otti siivun konjakista ja lähti etsimään häntä. Lähellä leiriä olevalla metsänaukealla, he havaitsivat karmean näyn: anoppi nojasi taaksepäin tiheään läpitunkemattomaan pensaikkoon ja suuri urosleijona seisoi häntä kasvotusten. Vaimo itki:
– Mitä me nyt teemme?
– Emme mitään, sanoi metsästäjä.
– Leijona on aiheuttanut itse sotkunsa, niin hoitakoon itsensä pois siitä.